Tuesday, April 6, 2010

Väärä saarna pyhityksestä

Toisin kuin sinä, arvoisa lukija, joka ehkä kaikessa pistät hanttiin ja vastustat Armonjärjestyksen opetusta, Sielu ottaa ensimmäisen kanssapuheen sanat Erkki Antti Juhonpietin tavoin aivan tosissaan.

Sielu:
Herrall' oikeus, mull väärys on tääll'

Minä kuolemaan vikapää olen, etten ole uskonut Jeesuksen päälle, kuin edestäin kärsi tuolloin

Hurskaaksi, pyhäksi mä itseni luulin

Nyt on mull toinen annet' mieli, ja synnin tuska näytett'.

Ah! surun suurta ja tunnon vaivaa, jota minun nyt kärsiä täytyy

Synti sydäntäni raskast' kaivaa
Sill' olen teill' syntisten käyny

Ann' veres Jeesus minua puhdistaa, ja synnin siteist, nuorist päästää.

Ah! Jeesus armahd' päällen!!!



Ei mitään puudutuspiikkiä tarjoa Hollatz!

Ei kiiruhda anteeksi todistamisella, vaan antaa Herran Sanan tehdä pelastavaa, hoitavaa työtään teeskentelemätöntä synnin ahdistusta kokevassa sielussa.

Huomaa tarkoin, sielu, ettei kyse ole tässä maailmallisuudesta, juopottelusta, julkisynneistä - vaan syntinen tuodaan valoon oman pyhyytensä pönkittäjänä ja näin hyvin syvälle langenneena.


Opettaja: Luther sanoo 1. Mos.15 selityksessä näin:

Muut synnit, kuten viha, kärsimättömyys, juopumus, ovat luonnostaan niin häpeällisiä, että niiden tähden hävetään ja ne, jotka niitä tekevät, tietävät syntiä tekevänsä.

Mutta turha kunnia ja kopeus omasta viisaudesta ja pyhyydestä on senkaltainen synti, jota ei pidetä minäkään syntinä, vaan ihmiset kiittävät myös Jumalaa siitä, niinkuin fariseus evankeliumissa, riemuitsevat siitä, niinkuin erinomaisesta Pyhän Hengen lahjasta.


Laitan tuon kappaleen vielä uudelleen, ettei se livahtaisi meiltä ohi:

Turha kunnia ja ylpeys omasta viisaudesta ja pyhyydestä on senkaltainen synti, jota ei pidetä minäkään syntinä, vaan ihmiset kiittävät myös Jumalaa siitä, niinkuin fariseus evankeliumissa, riemuitsevat siitä, niinkuin erinomaisesta Pyhän Hengen lahjasta.


Oletko tavannut kristittyä, joka olisi ylpeä hengellisyydestään, viisaudestaan yli pappien ja piispojenkin, ja joka pitää vaellustaan pyhänä?

Totta ovat silloin myös Lutherin sanat, tällainen ihminen ylistää Jumalaa ja kiittää siitä Pyhän Hengen armosta, joka on tehnyt hänestä niin erinomaisen kristityn.


Tämä haava on perkelellinen tauti, joka on hyvin työläs hoitaa terveeksi.

Luther sanoo toisessa kirjoituksessa (Gen. Tom. 6 fo. 42):

Kun usko tulee puhtaaksi ja vilpittomäksi, se ei luota eikä perusta itsensä ja tekemisieni varaan, ikäänkuin Jumala olisi minulle sentähden armollinen.

Väärä ukokultainen usko sekoittaa yhteen Jumalan armon ja minun asnioni.

Vaikka hän kyllä pitää puheen Kristuksessa, niin panee hän kuitenkin sydämmensä uskalluksen itsensä varaan niin, että se on ainoastan päälle asetettu ulkonainen muoto.

Tällaiselle ihmiselle on kerran kuitenkin tapahtuva, että tuo perustus hajoaa, niinkuin hiekka, ja tuo usko luhistuu.



Joka tahto, koetelkoon tuota. Hän on näkevä ja havaitseva, kuinka sangen karvasta ja vaikeaa on, että ihminen, joka kaiken elinikänsä on ollut kiedottu omien töidensä pyhyyteen, tahtoo itsensä siitä eroittaa ja koko sydämestään käydä ainoan Välimiehen tykö.

Minä olen jo lähes 20. vuotta saarnanut, että minä olisin päässyt irti, vaan vielä nyt tunnen alinomaa itsessäni tuon vanhan minussa kiinni riippuvan saastaisuden

mielelläni tahdoisin niin asiani tehdä ja toimittaa Jumalan kanssa että voisin viedä jotain omaa mukanani, että hänen täytyisi antaa minulle armonsa minun pyhyyteni tähden.

en edes tahdo kenenkään vakuuttaa itseäni siitä, että minun niin pohjia myöten pitäisi luottaa ainoastaan armoon.



Vaan näinhän se on.

Luther sanoo Raamtun selityksessään 1. Mos. 21 tällä tawalla:

Kun nyt ihmiset ovat sillä tavalla nöyryytettyjä ja saatettuja epäilykseen, etteivät he uskalla omaan varaansa luottaa, silloin rupeavat he rohkaisemaan itseään Kristuksen tähden ja tulevat Jumalan lapsiksi ja perillisiksi.

Monta löytyy, jotka eivät tahdo tulla nöyryytetyksi, vaan ajattelevat ja lukevat itsensä suureksi ja napisewat niitä vastaan, jotka heitä nuhtelevat.

Tällaiset ihmiset ovat kahteen kertaan paadutetut.


Jumala on asettanut kaksi isuinta ihmisen eteen,

tuomioistuimen niiden eteen, jotka vielä ovat suruttomat ja itsestään paljon pitävät ja jotka eivät tahdo tuntea ja tunnustaa syntejänsä.

armo-istuimen niille heränneille, surullisille ja raadollisille sydämille, jotka tuntevat ja tunnustavat syntinsä, pelästyvät Jumalan tuomiota, ja tahtovat mielellänsä saada armon.



Armoistuin on Kristus. Sen luona tahdon minä myös itseni pitää.

Luther sanoo vielä (Suppl 3.k.1 os 901)

Lain kääntymyksessä kääntää ihminen itsensä rankaistuksen pelosta ja autuuden toivosta, tunnetuista suurista synneistä ja vioista Jumalan tykö

hän ahkeroitsee kaikesta voimasta sovittaa ja lepyttää Jumalaa rukoilemisella ja Jumalan palveluksella, ankaralla kilvoituksella kaidalla tiellä.



Evankeliumin totisessa parannuksesa

kääntää ihminen itsensä kaikista omista töistänsä,

kaikesta omasta vanhurskaudestansa, jotka kaikki hän tunnustaa kaiken kadotuksen ansainneen,

kaikista sydämensä aivoituksista ja ajatuksista, joka on täynnä syntiä ja kauhistuksia.

Hän pitää itsensä kirottuna Jumalan edessä



Hän lähtee omasta itsestään ja kaikista luontokappaleista totisessa ja elävässä uskossa, jonka Kristuksen Henki sytyttää totisessa katumuksessa, ja menee Jesuksen tykö.

Sulasta armosta Kristuksessa Jeesuksessa, jonka veressä ja haavoissa ainoastaan löytyy syntien anteeksisaaminen ja oikea tunnon rauha

niin hän saa itse Jeesuksen ja kaiken Hänen vanhurskautensa, hän saa Pyhän Hengen ja Kristuksen rakkauden, joka koko hänen sydämensä sisälle otta

hän saa uuden sydämen ja uuden elämän, hän saa elämän ja iankaikkisen autuuden.

No comments:

Post a Comment